Terve taas kaupunki, sotkuinen kämppä, kissantassut ja Ukkeli. Tultiin Höppäpoirun kanssa Saaresta. Poiru vahti, minä lepäsin ja oli muhevaa aikaa. J kuuma. Meinasin vain ahdistua kun olisi niin paljon vesurille töitä, ja sitten vesuroinkin hiki päässä. Tokihan ukkeli kissantassuin kera oli sunnuntaihin saakka kaverina, mutta siitähän on jo pari päivää.

Kumma että kun on yli parisen viikkoa ajattelematta kummempaa, pää flegmatisoituu. Tai ehkä tämä onkin normaalia, mietteet eivät jahtaa toisiaan kuin superpallot tyhjiössä. Me lose brain? Oh-oh! Ei sen puoleen, jouti männä, ei niistä ole koskaan ollut kuin harmia. Vähemmän huomiokykyä = vähemmän rasittavia epäkohtia mistä ärsyyntyä.

Järvessä oli sinilevää, perkele. Ei se vielä puuroa ollut mutta hiutaleet joku oli kaatamassa veteen. Ei kun kaatanut. Persus, ei edes kielioppi toimi sitä vähää mitä ennen.

Voi, mun tulppaaniunikot kukkii! Mignondaaliat! Kehäkukat! Malva! Pensaskrassi! Ehdin jo vaipua alkukesällä epätoivoon: "ei ne kuitenkaan kuki kun ei ole edes taimet nousseet". Kylläpäs kukkivat. Alkukesästä on luonnonkukkijaakin niin paljon, loppukesän väriläikkiä nämä itse kasvatetut. Vihannestarhassa ja lavassa tillit meni jo korjuuseen varjostamasta oreganon taimia. Perunanvarret ovat tosi korkeat ja kohta kukkivaiset. Savisen lättänässä pellossa ei viihdy tilli, herne miten kuten, salaatti ihan ok. Retiisit kyllä tykkäsi . Outoa että näin monen hyötykasvinviljelykesän jälkeen Valittujen Palojen puutarhurointikirja paljastaa salaisuutena että eri kasvit tykkäävät erilaisesta maasta. Ja mulla on niitä molempia: hapanta savimaata, ohuehkoa hiekkamaata. Molemmille turvepaukaus niin vot.