ja otsikon keksimisen sietämätön vaikeus.

Kuvasia. Ei järin tuoreita kaikki.



Neilikoita, juhannukselta.



Kaksivärinen akileija, yksi niistä kolmesta akileijasortista. Tuotu meidän mummon poikaystävän mökiltä lähisaaresta. Poikaystävä oli ammatiltaan korkea sotahenkilö. En ole ikinä tavannut sympaattisempaa pappaa. Aina muistelen Arvo-setää ja kahvisukkaa kun keitän Saaressa kahvia. (Kahvisukka on siis ohut purureunus joka jää suodatinpaperiin.) Kiva oisi saada lisää akileijoja eikä tuo lisääminenkään mitenkään ydinfyysikkoa vaadi. Tykkään akileijoista tosi paljon.



Iloiset mignondaaliat. Lidl tarjosi ja kukkia on kolmen värisiä: kirkas keltainen, nätti oranssijuovainen (kuvassa), haalea vaaleanpunainen ja reipas punainen. Riitelee vaan urakalla naapurikasvien kanssa; violehtava lupiini ja pinkki malva ovat vallanneet koko penkin ja vaaleanpunainen jaloangervo loistaa. Ja penteleen penteleen juolavehnä. Pitää pitää talikkotalkoot jahka syksy ilmaantuu ja talikkoon tarttuminen alkaa kiinnostaa. Isoäiti harrasti selvästi kylmiä värejä tarhassaan. Pitää pistää tämä korvan taakse, enkä itsekään niin lämpimistä väreistä perusta, huomasin just. Tai sitten pitää vähän kelata minne ne saisi vietyä riitelemättä talon ja kukkakaverien kanssa. Kellarin vieressä olisi kyllä mahdollisuus tehdä uusi kukkapenkki. Numero yhdeksän...



Juuri tästä väririidelmästä oli puhe. Paitsi ei tää tässä niin pahalta näytä.




Salvia rakasti tätä kesää. Basilika ei. Tuokin on Järvikylän pääsiäislammashöysteen ruippanasta kasvatettu tuo valtaisa pehko, uskomatonta. 

Yllättävän nihkee olo ja kankkunen. Ensin eletään puritaanielämää vaikka kuinka pitkään ja sitten pahistellaan viikonloppu. Blääh, mäenjuoenääkoskaan...