Näin sitten vanhoja valokuvia, mm. saaresta ja sen asukkaista.

Iso(iso)äiti oli tiukkaakin tiukempi mummu! Mutta pehmeni vanhemmiten selkeästi. Ja kyllähän Saaressa on sellainen tuntu ettei siellä pelkkiä ikäviä tiukkiksia ole asustanut. Kyllähän vieraskirjassakin luki: lapsille ja lastenlapsille me tämä paikka ollaan rakennettu...entäs me lastenlastenlapset, kysynpähän vaan :)

Karmivan surullinen oli kuva, jossa oli isoäidin vihonviimeinen lähtö rakastamastaan saaresta. Oikein tummat syksyn värit. Oli iloisiakin kuvia: minä pikkuruisena söpönä pörröpäänä oman isoäitini sylissä, päivänkakkaroita ihmettelemässä, kastelukannun kanssa taapertamassa. Missä vaiheessa maailma muuttui?
Ja aina oli koiruus jossain muodossa. Koirakuume! (Eikä sitten tyhmiä kommentteja mäyräkoirista, kiitos vaan).