Eilen saivat taas bittiavaruuden lonkerohirmut taas syötävää. Taas pitkä posti.

Niin kauan ehdin olla saaressa ja lomalla, jotta unohdin miten ihmiset on susia. Varsinkin läheiset. Mä haluan ongelmattomia ihmissuhteita! Monta, kiitos! Miksi laittaa rakkauttaan ja energiaansa hukkaan, kun tärkeät tyypit ei sitä yhtään arvosta. Tai ei niistä tiedä. Kun ainoa kiitos mitä saa on "mansikkamaa pitäisi kitkeä lupiineista" ja "pidetäänkö niityllä tämä alue mitä et jaksanut niittää ruohonleikkurilla."

Saavutin myös kukkahulluuden portailla seuraavan tason. Juttelin perunoille kun laitoin niitä muhevaan multaan. Tuli oikein zeniläissavolainen juurevan hyvä mieli. Unikoita hoputin kukkimaan, humalaa paimensin ja suurimmat kujerrukset saivat kehäkukan ja krassin pienet pienet sirkkalehdet. Sateessa terhistynyt riippapelargoni sai kyyneleet silmiin - ja minähän en normaalisti ole mikään ränni.

Perheemme saattaa tänään kasvaa karvaisella kaverilla, mikäli Ukkeli on suostuvainen. Voi miten jännää! Onnipuhelu kun tuli niin ensin menin sanattomaksi ja sitten alkoi ränni taas tiputella. Onnea!