Siinäpä kukkanen. Gladiolus ei sitten ollutkaan keltainen, ja viileide nkasvivärien ystävänä ei kyllä yhtään harmittant. Nuppuja oli tosi paljon, ja tuo roikula oli ainoa kukkinut. Tuin nuput vähän jälkikäteen ja siksi tuo tekeekin tuon 90 asteen mutkan.

Luin pitkästä aikaa Peppi Pitkätossun. Se oli hirveän surullinen kirja. Äiti on enkeli, isä pudonnut laivasta ja on (ehkä) neekerikuningas. Peppi asuu aivan yksin, pitää itse huolta siitä että tulee torutuksi jos ei tahdo mennä riittävän ajoissa nukkumaan, torjuu möröt eikä koskaan halua tulla suureksi. Kun silloin tarvitaan vain kertomustaulua eikä koskaan ole mitään hauskaa, ja harso pitää pitää nenällä.

Viime vuonna loukkaavinta oli se, kun minua nimitettiin lapsiaikuiseksi Peppi Pitkätossuksi, muiden loukkausten lisäksi. Se oli ihan silkkaa vittuilua se, ja loukkaannuinkin kovasti. Onko se niin että Pepille saa vittuilla ja purkaa omaa sappeaan rajattomasti, ja maailman vahvin tyttö sen kestää? Halusinpa totta vie potkia sitä minua loukannutta mursua munille, tai ainakin virittää mursuansoja. No, poliisia tarvitaan siihen että joku toteaa polkupyörät väärin pysäköidyksi. U-puj Uje Muj. Ai minussako ei mitään järkeä? Yritys on kova lukea tenttiin, mutta uni tai blogi korjaa.

Astrid Lindgren on muutenkin nero nainen. Vaahteranmäen Eemeli järjestää joulujuhlat vaivaisille, Komentoora-natsi joutuu sudenkuoppaan. Possuressu syö käyneitä omenia ja kyläläiset ovat tohkeissaan, vaan ei Eemeli, josta tulee isona raittiusmies ja kunnanjohtaja. Veljeni Leijonanmieltä en ole vieläkään pystynyt lukemaan (vanhemmat jätti sen viisaasti ohjelmasta pois kun olin pieni, kuin myös Bambi-elokuvan saatuani Musta Orhi-leffasta hysteerisen itkukohtauksen.)

Voi kun on ikävä Saareen.